MikkoAhola

Feminismi vahvistaa sukupuolten eron

                                 

Kulttuurissamme on pyrkimyksiä jakaa sukupuolet kahteen sukupuoleen, mutta tämän rinnalla viime aikoina tullut näkyvämmäksi pyrkimykset lisätä sukupuolten kirjoa ja loiventaa sukupuolten erottelua kahdeksi sukupuoleksi. Tämä sukupuolten kirjon lisääminen näyttää herättävän vastustusta, mikä viittaa siihen, että ihmisillä yhteiskunnassamme on jokin tarve jakaa sukupuolet juuri kahteen toisistaan selvästi eroavaan ryhmään. Ilmeisesti ihmiset kokevat positiivisena sen, että jakaudumme kahteen ryhmään, miehiin ja naisiin. Saamme tästä jaosta jonkin palkkion, hyvän olon tunteen, joka selvästi ajaa meitä vahvistamaan ihmiskunnan jakautumista miehiin ja naisiin.

Tämä palkkio ilmeisesti liittyy solidaarisuuden tunteeseen, joka syntyy kuulumisesta ryhmään. Feministit ovat puhuneet kauniisti naissolidaarisuudesta, eli positiivisesta yhteistunteesta kuulumisessa naisten joukkoon. Nykypäivän ristiriita onkin se, että feminismi samaan aikaan haluaa vahvistaa naissolidaarisuutta ja vähentää sitä.

Sukupuolella voi tarkoittaa jotain olemusta. Naisilla olisi oma olemuksensa ja miehillä omansa. Mutta tässä yhteydessä sukupuolta tarkastellaan ryhmään kuulumisena. Naiseus on sosiaalista naisten ryhmään kuulumista, ja samoin mieheys on kuulumista miesten ryhmään. Jos sukupuolia käsitettäisiin olevan kolme, niin transihmiset voisivat kokea solidaarisuutta kuulumisestaan transsukupuolisten ryhmään. Sen sijaan, jos sukupuolten määrän katsotaan olevan suurempi, niin näihin kymmenien tai tuhansien sukupuolten kirjojen ihmisten olisi vaikea tuntea solidaarisesti kuuluvansa johonkin sukupuoliryhmään, koska ryhmät ovat niin pirstaleisia.

Solidaarisuus liittyy siis haluun kuulua johonkin ryhmään ja ryhmän yhteistunnetta. Yleensä kansakunnat kokevat solidaarisuutta sisäisesti, joten kansallismielisyys on yksi solidaarisuuden muoto. Suomalaisten solidaarisuuden voidaan katsoa saavuttaneen huippunsa talvisodan aikana, jolloin taistelu yhteistä vihollista vastaan nosti suomalaisten kokeman solidaarisuuden huippuunsa ja ihmiset olivat valmiita uhraamaan henkensä solidaarisuuden voimasta.  

Useat johtavat yhteiskuntatieteilijät ovat katsoneet, että monet keskeiset yhteiskunnalliset tekijät ovat tiedostamattomia. Feministitkin nykyisin tietoisesti ilmoittavat haluavansa vähentää sukupuolten välisiä eroja ja madaltaa sukupuolten välistä raja-aitaa. Samaan aikaan feministit kuitenkin tiedostamattomasti toimivat tätä päämäärää vastaan, ja nimenomaisesti voimistavat yhteiskunnan jakoa kahteen sukupuoleen. Tässä jaottelun voimistamisessa feministit toimivat hyvin paljon samalla tavalla, kuin perussuomalaiset.

Perussuomalaisten päämääränä on suomalaisten kansallisen solidaarisuuden voimistaminen, eli kansallistunteen kasvattaminen. Tähän päämäärään perussuomalaiset käyttävät jakoa ”meihin” ja ”heihin”, eli kantasuomalaisiin ja maahanmuuttajiin. Kun ryhmän solidaarisuutta luodaan, tarvitaan sen synnyttämiseen sisäinen tai ulkoinen vihollinen. Talvisodassa meillä oli konkreettinen ulkoinen vihollinen. Sisäinen vihollinen on jokin vähemmistö, jota demonisoidaan ja joka saadaan sitä kautta luotua sisäinen vihollinen. Näin syntyvät rasismin ja syrjinnän eri muodot. Perussuomalaisilla sisäinen vihollinen muodostuu maahanmuuttajista, joita perussuomalaiset jatkuvasti demonisoivat. Facebookiini tulee jatkuvasti Kansalainen-ryhmän päivityksiä, joissa on varmaan raportoitu jokainen maahanmuuttajan Euroopassa suorittama raiskaus tai seksuaalinen ahdistelu. Maahanmuuttajista halutaan luoda kuva, että he ovat kaikki raiskaajia tai seksuaalisia ahdistelijoita. Vastustajien ei auta selittää, että kyse on yksittäisistä henkilöistä, vaan perussuomalaiset haluavat luoda kuvan, että kaikki maahanmuuttajat ovat systemaattisesti raiskaajia ja seksuaalisia ahdistelijoita kulttuuritaustansa vuoksi. Mutta samalla tavalla kuin perussuomalaiset leimaavat kaikki maahanmuuttajat raiskaajiksi ja seksuaalisiksi ahdistelijoiksi, feministit ovat keskittyneet syyttämään kaikkia miehiä raiskaajiksi, ahdistelijoiksi ja lasten seksuaalisiksi hyväksikäyttäjiksi. Kaikki miehet ovat syytettyjen penkillä, eikä tässä puheessa sallita mainita sitä, että miehet ovat yksilöitä, ja vain jotkut yksittäiset miehet syyllistyvät näihin tekoihin. Ei. Feministien mukaan on olemassa jokin patriarkaatti, joka vaikuttaa siten, että jos yksi mies syyllistyy seksuaaliseen ahdisteluun tai raiskaukseen, niin kaikki miehet syyllistyvät siihen. Meidän miesten on helppo samaistua siihen turhautumisen tunteeseen, jota maahanmuuttajat kokevat, kun yhden mädän omenan teot lasketaan kaikkien maahanmuuttajien syyksi, koska täsmälleen samalla tavalla feministisessä #metoo-retoriikassa yhden ahdistelijan teot syyllistyvät kaikkien miesten kollektiivisiksi teoiksi.

Yhteistunteen kaipuu on luonnollista ihmisille. Me haluamme yleensä kuulua johonkin joukkoon ja koemme joukkoon kuulumisen myönteisenä tunnekokemuksena. Tavoittelemme joukkoon kuulumista esimerkiksi urheilukilpailuissa, joissa tunnemme yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikkien omaa jääkiekkojoukkuettamme kannattavien kanssa. Keräännymme spontaanisti torille juhlimaan, jos Suomi voittaa maailmanmestaruuden. Rock-konserteissa meitä viehättää se, kun kokonainen stadionillinen ihmisiä yhtä aikaa osoittaa ihailua esiintyvälle rocktähdelle. Mutta joukkoon kuulumisen tunteella on usein piilevä kielteinen puoli. Esimerkiksi koulukiusaamisessa on kyse siitä, että joukko oppilaita luo solidaarisuuden tunteen omaa jengiänsä kohtaan kiusaamalla ryhmän ulkopuolelle jäänyttä yksilöä. Tämän yksilön ei tarvitse paljonkaan poiketa muusta ryhmästä, mutta ryhmä nostaa pienenkin erilaisuuden esille, alkaa pilkata tätä erilaisuutta, ja sulkee kiusatun ryhmän ulkopuolelle. Synkimpiä, joskin samalla mestarillisimpia solidaarisuuden ja me-hengen rakentajia olivat natsit. Natsien juutalaisiin kohdistamat vihakampanjat olivat natsien me-hengen energianlähteitä, jotka sitten johtivat järkyttäviin seurauksiin. Historia tuntee lukuisasti muitakin ryhmiä, jotka ovat syntyneet lähinnä ihmisten mielikuvissa luomaan kansan enemmistölle me-henkeä: noidat, mustalaiset, spitaaliset, eläimiinsekaantujat, jne.

Kun demonisoitu ihmisryhmä saadaan kuvattua eri tavoin uhkaavaksi ja pahaksi, niin samalla oma ryhmä voidaan vastaavasti kokea hyvänä. Ei ole pyhimyksiä ilman demoneita.

Poikkeavien ja muiden ihmisryhmien demonisointi lähtee ryhmän tarpeesta tuntea keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ensin on siis tarve ryhmän sisäiseen solidaarisuuteen, ja sen jälkeen aletaan etsiä vihollista, jota demonisoimalla ryhmä kasvattaa sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnettaan. Ei se, että koulukiusatulla on vääränmerkkiset vaatteet aiheuta sitä, että näitä vääränmerkkisiä vaatteita aletaan pitää kiusaamisen perustana, vaan ensin on tarve kokea koululaisryhmän yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ja sitten aletaan etsiä syitä kiusata muita. Samoin on selkeästi havaittavissa, että natsit halusivat voimistaa saksalaisten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ja tätä vahvistaakseen he kehittivät uskomattomia teorioita juutalaisten salaliitoista ja katalista aikeista. 

Kun feministit nyt jatkuvasti toistavat väitteitään meistä miehistä raiskaajina ja seksuaalisina ahdistelijoina, niin vaikka se tuntuu raskaalta, niin pitää muistaa, että monilla vähemmistöillä tämä solidaarisuuden nostattaminen parjaamalla ja haukkumalla on ollut monin verroin ikävämpi kokemus.

Feministeillä on nykyisin ristiriitainen ongelma. Toisaalta feministisen perinteen mukaan miehiä demonisoidaan ja parjataan, ja näin saadaan kasvatettua naissolidaarisuutta. Ristiriitaisesti tämän toiminnan kanssa uudet feministit ovat ottaneet tavoitteeksi sukupuolten välisen eron madaltamisen ja sen vähentämisen, että miehet ja naiset kokevat itsensä selkeästi miehet miesten ryhmään kuuluviksi ja naiset selkeästi naisten ryhmään kuuluviksi. Tämän kehityksen takana on transihmisten lisääntynyt ulostulo ja nuorten ihmisten vähenevä kiinnostus määritellä itsensä mies- tai naissukupuolen mukaan. Cis-miehenä sitä toivoo, että uudempi ”genderfeministinen” suuntaus voittaa alaa feministien piirissä, sillä se voisi vähentää sitä jatkuvaa feministien taholta tulevaa syyttelyä ja parjausta, jota miessukupuolen edustajat saavat kokea.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän AnukatariinaSolonen kuva
Anukatariina Solonen

Niin, ihmiselle on kovin tyypillistä suhtautua itselle vieraaseen epäluuloisesti ja yhteenkuuluvuuden vahvistamiseksi myös demonisoivasti. Tätä ilmiötä tapahtuu kaikissa asioissa puolin ja toisin.

Feminismin kritiikki kuuluu valitettavan usein juuri tähän kategoriaan: Kaivetaan mukaan kaikki vuosikymmenien takaiset ilmiöt ja luulottelut ja kasataan itselle sätittäväksi ilmiön irvikuva.

Moderni, ns. intersektionaalinen feminismi lähtee siitä, että ihmisryhmä voi olla syrjitty tai sorrettu eri syistä ja että sama ihminen voi tulla syrjityksi monesta eri syystä. Näin ollen se ei oleta, että jokainen nainen olisi aina syrjitympi kuin jokainen mies. Intersektionaalisuuden yksi peruspremissi on, että kunkin ihmisen pitää olla tietoinen omasta etuoikeutetusta asemastaan ja toimiessaan antaa tilaa vähemmän etuoikeutetuille ihmisille. Toinen premissi on, että vastustamisen pääkohteet ovat rakenteita, ei ihmisiä. Koska on kyse naisten oikeuksien puolustamisesta lähtevästä liikkeestä, näistä rakenteista tärkein on miehisen vallan rakenne, jota myös patriarkaatiksi kutsutaan.

Yksi olennainen oivallus tässä on, että patriarkaatti ei ole kovin terveellinen rakenne monille miehillekään – puhutaan toksisesta maskuliinisuudesta. Näin ollen intersektionaalisen feminismin pääajatus ei demonisoi miehiä, vaan päinvastoin haastaa heidät pohtimaan omaa tilannettaan ja sitä, voisiko heitäkin kahlitsevien rakenteiden purkaminen olla yhteinen projekti naisten kanssa.

Vaikka vastustettaisiin pääosin rakenteita, vastustettava rakenteet ilmenevät usein ihmisten toimintana. Tällöin ne ihmiset, jotka tuottavat syrjiviä tilanteita tai ulostuloillaan ylläpitävät rakenteita, luonnollisesti joutuvat kritiikin kohteiksi. Mutta vaikka esimerkiksi Timo Hännikäinen mielipiteineen on mies, se ei luonnollisestikaan syyllistä kaikkia miehiä nykyfeminismin viitekehyksessä.

Esimerkiksi #MeToo-liikkeen pääkohde on ollut juuri mieskulttuurissa perinteisesti esiintynyt ajatus, että miehillä on oikeus hallita naisten itsemääräämisoikeuden alueelle kuuluvaa tilaa. Ilmiötä on ollut vaikea tuoda esille muutoin kuin yksittäistapausten kautta, jolloin tekijät ovat joutuneet henkilökohtaisesti varsin aggressiivisten toimien kohteiksi – ylilyönneiltä ei ole vältytty.

Arkipäivän ”vulgäärifeminismissä” miehiä voidaan sättiä ja syyllistää kohtuuttomasti. Tälle kuitenkin ihan symmetrisesti naisia mollataan miesporukoissa omaa itsetuntoa ja ryhmätunnetta nostattaen.

Feminismin historian painolasteina on ollut silkka miesviha sen radikaaleimmissa muodoissa, mitä ei tämän päivän Suomalaisessa feminismissä ole juurikaan nähtävissä. Radikaalifeminismistä on noussut myös erityisesti anglosaksisissa maissa valitettavan sitkeästi elävä transvihamielinen ”Trans Exclusive Radical Feminism” TERF. Sekään ei onneksi ole käytännössä rantautunut Suomeen.

Niin ikään femismin aiemmilla aalloilla naisia on pidetty jotenkin olemuksellisesti miehiä parempana. Intersektionaalinen tarkastelutapa pyrkii purkamaan tällaisen essentialismin, joskaan se ei aina siinä yksittäistapauksissa onnistu.

” Ristiriitaisesti tämän toiminnan kanssa uudet feministit ovat ottaneet tavoitteeksi sukupuolten välisen eron madaltamisen ja sen vähentämisen, että miehet ja naiset kokevat itsensä selkeästi miehet miesten ryhmään kuuluviksi ja naiset selkeästi naisten ryhmään kuuluviksi.”

Ihmisluonnon kirjoon kuuluu maskuliinisiksi ja feminiineiksi mielletyt ajattelu- ja toimintatavat, eikä moderni feminismi ole niitä poistamassa. Sen sijaan se haluaa antaa tilaa itselle ominaisille tavoille ihmisen jalkoväliin katsomatta – kunhan nuo tavat eivät vaan ylläpidä syrjiviä rakenteita.

” Cis-miehenä sitä toivoo, että uudempi ”genderfeministinen” suuntaus voittaa alaa feministien piirissä, sillä se voisi vähentää sitä jatkuvaa feministien taholta tulevaa syyttelyä ja parjausta, jota miessukupuolen edustajat saavat kokea.”

Tervetuloa nykyaikaan, kannattaa katsella ympärilleen omat ennakkoluulot unohtaen.

Käyttäjän juhanaturpeinen kuva
Juhana Turpeinen

Olen pitkään miettinyt kirjoittavani samasta aiheesta vallankäytön näkökulmasta ja siitä miten erilaiset feministien tyypit tarvitsevat erilaista miesnäkökulmaa. Aika monet Feministipoliitikot ovat suoraan naimisissa hyvä-paha -akselille viritettyjen yksinkertaistettjen sukupuoliroolien kanssa ja kykyä ei ole syvällisemmälle asian tarkistelulle. Siispä kaikki asiat pitää vääntää vaikka pakolla asetelmaan "miehet pahoja, naiset uhreja" jolloin niistä ei kyetä käymään todellista dialogia. Mutta ei se varmasti ole tarkoituskaan. Lopulta hyvä-paha jaotteluun perustuva politiikka elää naisten syrjimisestä elävästä ikuisesta taistelusta. Jos ne epäkohdat saa korjattua, menettää poliitikko ainoan valtansa perustan. Siksi ainoa jäljellejäävä keino oman politiikkansa tarpeelle kuluttajien piirissä, on keksiä vaikka pakolla uusia taistelunaiheita ja ennen kaikkea kieltää että olisi edes mahdollista mihillä olevan omia tasa-arvo-ongelmia. Sellaisiin tasa-arvohaasteisiin ei tuolle taistelutaajuudelle viritetyillä poliitikoilla ole yhtään mitään annettavaa.

Käyttäjän AnukatariinaSolonen kuva
Anukatariina Solonen

Olisikohan Turpeisen kommentti sukua ilmiölle nimeltään "mansplaining": Mies kommentoi tai selittää asiaa itsevarmasti, otaksuen tietävänsä enemmän kuin henkilö, jolle hän puhuu.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mansplaining

Kun keskustelussa on edetty teesistä antiteesiin, antiteesin ohittaminen toistamalla teesin väittämiä ei ole kaiken kaikkiaan hyvän keskustelukulttuurin piirre.

Toki näitä tasa-arvon katvealueita on molemmilla sukupuolilla. Esimerkkinä tästä on lapsen huoltokiistoissa vaaniva vaara olettaa äiti ilman muuta isää paremmaksi kasvattajaksi. Itse näen tämänkin patriarkaatin tuottaman stereotypian tuloksena, jonka kernaasti soisin katoavan.

Tasa-arvoasioissa on sellainen jännä piirre, että ihmiskulttuuri havahtuu erilaisiin asioihin pikku hiljaa. Esimerkiksi tasa-arvoa lähellä olevat ihmisioikeudet katsottiin olevan muinaisessa Kreikassa vain vapailla miehillä. USA:n perustuslain katsottiin edelleen koskevan vain vapaita valkoisia miehiä. Kauan meni, ennen kuin mukaan ymmärrettiin ottaa juuri vapautetut orjat, sitten natiivit ja viimein naiset. YK:n ihmisoikeuksien julistus ymmärretään nykyään laajemmin kuin sitä säädettäessä - mukana ovat nyt myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Tämä taas heijastuu Suomen lainsäädäntöön esim. Tasa-arvo- ja Yhdenvertaisuuslaeissa.

En usko, että ihminen olisi vielä tarpeeksi viisas, että kaikki syrjityt ihmisryhmät olisi ymmärtänyt sisällyttää lakeihin. Toinen asia on, että niitä lakeja pitäisi sitten vielä noudattaakin... Työsarkaa siis riittää niin feministeillä kuin muillakin tasa-arvon puolesta toimivilla tahoilla.

Toimituksen poiminnat